Nimimerkin takana uskallan olla oikea ihminen

Kirjoitan blogia ja ylläpidän twitter-tiliä nimimerkillä. En ole ainoa, joka toimii näin. Jokaisella syyt nimimerkin takaa kirjoitteluun ovat omat. Avaan tässä tekstissä pohdintaani nimimerkkeilystä.

Some-ahdistuksesta somen käyttäjäksi

Olen julkaissut jo aiemmin tekstin some-ahdistuksestani. Siinä avasin omaa suhdettani sosiaaliseen mediaan.

Omituinen (?) asenteeni sosiaaliseen mediaan alkoi vuosia sitten, kun suuresta osasta seuraamiani kanavia tai ihmisiä tuli keinotekoisia. Tuli filtterit, haasteet ja kaupalliset yhteistyöt.

Aitous oli monen profiilissa enää muisto.

Lisäksi some sai minut tuntemaan FOMO:a milloin mistäkin.

Minulla on käytössä henkilökohtaisia some-kanavia, joihin julkaisen erittäin harvoin postauksia. Tykkäilen ja seuraan joitakin ystäviä, tai julkisuudesta tuttuja, minua kiinnostavia henkilöitä.

Minulla on ollut myös twitter-tili omalla nimelläni, tuolloinkin uskalsin lähinnä tykkäillä ja joskus jopa re-tweetata jotain minua kiinnostavaa.

Kun palasin twitteriin nimimerkillä, olen saanut kanavasta paljon. Seuraan henkilöitä mahdollisimman laajalla skaalalla, koska olen ”ihmis-ihminen”, kuten luonnehdin profiilissanikin. Kiinnostun mahdottomasti ihmisten mielipiteistä ja ajatuksenjuoksusta.

Olen jopa opetellut julkaisemaan twiittejä silloin tällöin.

Nimimerkin takaa uskallan.

Ilmainen kuvapankkikuva tunnisteilla älypuhelin, apple, elektroniikka, facebook
Kuva: Pexels

Miksi piiloudun nimimerkin taakse?

Ajattelen jostain syystä usein, mitä seuraajani saavat julkaisuistani? Mitä arvoa heille toisi se, että julkaisen kesäisen kuvan jäätelöstä tai tapahtumasta, jossa olen?

Tiedän, olen varmasti marginaalissa ajatusteni kanssa. Some on nimensä mukaisesti Instagram (kuvia hetkistä), Snapchat, tapa kertoa juuri senhetkisestä tilanteesta nopeasti.

Minä en ole kovin hyvä ”snäppääjä”, hetkissä pohdiskelen, pilaanko jonkun feedin kertomalla omista asioistani.

Aluksi innostun aina jokaisesta somekanavasta, ja teenkin muutamia päivityksiä. Kun seuraajia on jo muutamia kymmeniä, alan taas himmata some-persoonaani.

Somessa tuomitaan

Olen saanut huomata twitterissä ja blogimaailmassa, että yksittäinen, joskus havainnoksi tai hauskaksi jutuksi tarkoitettu teksti saa kokonaan uuden muodon. Teksti saatetaan tuomita, ja paheksunta alkaa. Ruoditaan tekstin sävyä, tai sitä, kuka mahdollisesti loukkaantuu tekstistä. Seuraajat kaikkoavat ja blokit lentävät.

Ei mene viikkoa, etteikö joku henkilö saisi aikaan kohua sosiaalisessa mediassa. On se sitten kuva tai teksti, josta pahastutaan, julkaisija saa kokea pahastumisen nahoissaan.

Kun kirjoittaa nimimerkin takaa, kirjoittaa haarniskan takaa ja uskaltaa julkaista

Haarniskan takaa kirjoitteleva, hieman estoinen ihminen pystyy olemaan oma itsensä.

Kuulostaako oudolta? Ehkä, mutta nimimerkin takaa pystyy olemaan täysin oma itsensä. Mielipiteineen, ajatuksineen, epäonnistuneine kuvineen tai twiitteineen. Suojaukset ja filtterit voi jättää pois.

Jos kirjoittaisin tätä blogia omalla nimelläni, en pystyisi kirjoittamaan niitä asioita, joista haluan kirjoittaa.

Ei, en nytkään nimimerkilläni loukkaa ketään, levittele muiden salaisuuksia tai puhu kovin paljon tyhmyksiä. Minulla ei ole pahantahtoisuutta mitään tai ketään kohtaan.

Nyt saan nimimerkillä kuitenkin toteuttaa jonkinlaista täyttymystä, mitä en omalla nimellä tekisi.

Mitä pelkään omalla nimellä kirjoittamisessa?

Kuten äskeisestä saattoi ymmärtää, en kirjoita nytkään mitään sellaista, mitä en voisi julkaista oikealla nimelläni.

Mutta, kun kirjoitan vaikka vaan yksittäisen mielipiteen, joku saattaa tuomita.

Pelkään ehkä tuomitsemista.

Lisäksi pelkään, että jos nyt sattuisin kirjoittamaan ”politiikka on mätä”-tyyppisen tekstin, ja päättäisin esimerkiksi 15 vuoden kuluttua pyrkiä politiikkaan – tuo teksti kaivettaisiin esiin.

Pelkään ehkä seuraamuksia?

Omalla nimellä kirjoittajat – olette upeita!

Haluan onnitella kaikkia omalla nimellä ja kasvoilla kirjoittavia persoonia. Teitä on myös monia. Olette rohkeita ja toivon joskus saavani kaltaisenne kyvyt olla pelkäämättä tuomitsemista tai seuraamuksia.

Tuohinainen suosittelee: Some-ahdistuja tai kaltaiseni pelkuri: luo nimimerkki ja vapauta itsesi. En kannusta minkäänlaiseen öykkäröintiin tai muuhun epä-asialliseen käytökseen. Jos sinulla kuitenkin on ajatuksia tai mielipiteitä, jotka jostain syystä omalla nimellä kirjoitettuna eivät ole mahdollisia, kokeile nimimerkki-haarniskaa.

OLETKO SOME-AHDISTUJA?

Ahdistaako some? Ahdistavatko muiden päivitykset?

Pitäisikö päivittää enemmän tai edes joskus? Mitä jos et halua olla koko ajan saatavilla tai online?

Täällä kohtalotoverisi!

Älä ahdistu yksin, lue yhden naisen kokemus some-ahdistuksesta.

I love Twitter (toistaiseksi)

Kertokaa, olenko ainoa, jonka mielestä twitter keskittyy kaikista some-kanavista eniten muuhun, kuin käyttäjän omaan, henkilökohtaiseen elämään? Minusta tuntuu, että siellä puhutaan asioista, ei itsestä.

Vai liittyykö tämä siihen, keitä seuraan eri kanavissa?

Twitter on minulle ainoa kanava, jossa voin viihtyä. Siellä saan hyvillä mielin opetella uusia näkökulmia, yleensä enemmän tekstin, kuin kuvien muodossa.

Ilmainen kuvapankkikuva tunnisteilla älypuhelin, digitaalinen, facebook, ikoni
Kuva: Pexels

Välttelen somessa F-kanavaa

Kerroin tuttavalleni vältteleväni facea siksi, koska en enää jaksa kahvikuppeja, varpaita hiekassa (toim.huom.: anteeksi, olen itsekin laittanut joskus varvaskuvan) ja lapsien neuvolakorttien tietoja.

Tuttavani vastasi pohdintaani:

”Ehkä seuraat niin huonoja tyyppejä?”

OK, osittain varmasti näin.

Mutta miksi nämä varvaskuva-ihmiset eivät ole oikeassa elämässä tällaisia?

Miksi muutumme somessa äityleiksi, irvokkasti henkilökohtaisuuksia jakaviksi omien itsejemme avatareiksi?
Miksi joku kertoo joka päivä oman lämpömittarinsa lukemat, jos ei ole muuta sanottavaa?

Dopamiini voi olla yksi vastaus.

Kalenterikarju kertoi Unelmaduunarit-podcastissa, että tulevaisuuden voittajia somekilpailussa ovat ne yritykset, jotka ovat kontaktissa seuraajien ja seurattavien kanssa VUOROVAIKUTTEISESTI.

Eli ei vain tuutata kanavaan omaa asiaa, vaan otetaan kantaa ja keskustellaan.

Tässä puhuttiin yrityksistä, mutta päteekö sama myös yksityishenkilöihin?

Pitääkö oma avatar brändätä olemalla jatkuvasti tavoitettavissa ja olla vuorovaikutteinen? Tykkää tykkää tykkää – vaikka et ihan oikeasti tykkäsi.

abstrakti, business, ilme
Kuva: Pexels

Onko niin, että emme ole olemassa, jos emme ole somessa?

Some-tunnuksia kysellään mielestäni yllättävissä paikoissa. Ihan liian moni ajanvarausprosessi tai kirjautuminen vaatii jonkin some-kanavan tunnukset, onko se erikoista?

Vai olenko vain täti-ihminen, joka ei ymmärrä nykymaailmaa ja haluaa olla viimeinen vastarannan kiiski.

Some on meille nyt sitä, mitä lankapuhelin oli isovanhemmille. Mahtoiko isoäitini ajatella lankapuhelimesta (kuten minä nyt somesta): ei meille mitään puhelimia, tarviiko sitä sitten koko ajan olla puhelimen vieressä jos joku soittaa.

Omena ei ole kauas pudonnut siinä mielessä, että äitini halusi olla viimeinen suomalainen, joka ei omista kännykkää, koska ei halunnu olla aina tavoitettavissa. Luulen, että hän epäonnistui: mennessään Nokialle töihin, hän hankki ensimmäisen matkapuhelimensa vuonna 2007.

Some on myös hyvä:

Tosiasiahan on, että en pystyisi olemaan yhteydessä yhteenkään ihmiseen ilman nykytekniikkaa ja tapoja eli somea. Myös kaikenlainen tiedonhankinta moneen asiaan toteutuu somen kautta.

En pysy perässä some-kanavissa

Somemaailmassa uusia kanavia syntyy usein.

En ole koskaan käynyt Snapissa, enkä ole nähnyt TikTokista muuta, kuin sen joidenkin mielestä kiusallisen Oululaisen videon (moni tietäjä tietää).

Opin muuten twitteristä, että tuo kyseinen video EI OLLUT kiusallinen, vaan että TikTokissa KUULUU olla kiusallinen ja esittää hassua.

Introverttiuteni taitaa ulottua someen saakka.

Tuohinainen suosittelee: Tästä on kirjoitettu jo paljon ennen minua, mutta kerron sen silti: Et menetä paljoa, jos suljet somen hetkeksi.

En ole käynyt f-kanavassani kolmeen viikkoon, mutta olen ihan onnellinen.