Häpeän palkkaani: se on liian pieni ja liian suuri

Joku saa palkkaa liian vähän, joku liikaa. Jotkut eivät saa sitä ollenkaan. Palkkakeskustelut nousevat aiheeksi tasaisin väliajoin, nyt viimeksi koronan vuoksi.

Lähi- ja sairaanhoitajien palkkojen nostoa varten on allekirjoitettavissa vetoomus. Vetoomuksia tarvittaisiin myös monelle muulle alalle.

Palkka on hyvin henkilökohtainen asia. Olen todennut, että siitä on hankalaa edes yrittää virittää keskustelua. Olen joskus yrittänyt, mutta huonoin tuloksin.

Minä saan omasta palkkatyöstäni liian vähän rahaa, jos on uskominen palkkasuosituksia.

Minun työni tosin on non-senseä ja hyvin yksinkertaista verraten oikeisiin ja tärkeisiin töihin.

Miksi palkasta puhuminen on vaikeaa?

Elinkeinoelämän keskusliiton teettämän tutkimuksen mukaan 66% työikäisistä ei pitäisi siitä, että työkavereilla olisi oikeus tietää toisten palkkoja samassa työpaikassa.

Toisaalta, ammattiliittoja edustavan STTK:n vuonna 2016 teettämän kyselyn mukaan, 58% meistä olisi valmis poistamaan palkkasalaisuuden, jos se edistäisi palkkatasa-arvoa.

Mitä me siis haluamme? Yksityisyyttä, mutta palkkatasa-arvoa vai?

Palkka tuntuu välillä niin aralta aiheelta keskusteltavaksi, että täysi vaikeneminen aiheesta on helpompaa.

Sen enempää sukupuoli-asioihin menemättä, totean, että naisen euro on vuonna 2020 83 senttiä.

Tätä epäkohtaa voi perustella ammatinvalinnalla, psykologialla tai yksilön erolla. Mutta silti, juuret palkkoihimme on istutettu jo kauan sitten. Noista ja monista muista juurista ei valitettavasti päästä tällä blogikirjoituksella eroon.

Ilmainen kuvapankkikuva tunnisteilla eurot, käteinen, raha, säästöt
Kuva: Pexels

Häpeän palkkaani monella eri tavalla

Minulle häpeällisintä on keskustella palkastani esimerkiksi hoivatyöntekijänä työskentelevän läheiseni kanssa. Hän hoitaa päivittäin ihmisiä ja saa siitä vähemmän palkkaa kuin minä.

Minä hoidan sähköpostia.

Minulle myös häpeällistä on keskustella palkasta jonkun sellaisen kanssa, jonka oletan ansaitsevan minua parempaa palkkaa.

Häpeän liian suurta ja liian pientä palkkaani samanaikaisesti?

Työn sankarit

Sairaanhoitajat, laitoshuoltajat, lähihoitajat, palomiehet, siistijät, lääkärit. Likakaivontyhjentäjät, kansanedustajat, sähkömiehet, ydinvoimaloiden työntekijät, maanviljelijät, ruokakauppojen työntekijät, postin työntekijät.

Luottamusmiehet, apteekin työntekijät, kokit, sosiaalityöntekijät. Tietyömiehet, huoltoasemien työntekijät, autonkorjaajat, ompelijat. Kätilöt, opettajat, neuvolan henkilökunta. Päiväkodin työntekijät, toimittajat, poliisit, huoltovarmuuskeskus. Vaippojen valmistajat, maahantuojat, innovoijat.

Lista minun mielestäni yhteiskuntamme tärkeimmistä ammateista on loputon. Saavatko he tarpeeksi palkkaa? En usko, mutta en tiedä, koska palkoista ei puhuta.

Ainut lähteeni palkkatietoihin ovat yleiset palkkavertailuun keskittyvät sivustot.

Lähihoitajan keskipalkka on palkkavertailun mukaan 2150 euroa kuukaudessa. Tämä lienee hyvin karkea arvio, josta puuttuu monta tekijää.

Mutta silti, tuo eurosumma tuntuu hyvin alhaiselta lähihoitajan työtehtäviin, vastuuseen ja työmäärään nähden.

Tuohinainen suosittelee: Tee oma osuutesi palkkakeskustelun läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Kysy kollegan palkkaa ja tärkeimpänä: kerro ensin omasi.

Saisinko lisää palkkaa?

Olen pyytänyt työurallani kaksi kertaa palkankorotusta.

Teknisesti ottaen kolme.

Onko palkankorotuspyyntö vaikea tehtävä?

Miten voisit saada palkkaa lisää?

Kannattaa aloittaa siitä, että selvität oman työsi yleisen palkkatason. Vasta sitten on aika harjoitella pyyntötilanteita.

Itse sain hyviä neuvoja Suplan Tabu-podcastista.

Seuraavassa kerron osan omasta palkkakeskustelu-historiani.

Tapaus 1

Ensimmäisessä, ”ihan oikeassa työpaikassa” (ruokakaupassa) työskennellessäni valmistuin merkonomiksi työn ohella.

Valmistumisen myötä sain soittaa palkkatoimistoon ja ilmoittaa juhlavasti valmistumisestani. Merkonomi siirtyisi palkkaluokituksessa uudelle tasolle!

Done, se meni hyvin.

Tapaus 2

Seuraava hetki palkkakeskusteluun tuli työskennellessäni teknisessä ketjuliikkeessä, jossa uskaltauduin pyytämään palkankorotusta myymäläpäällikötä.

En mennyt keskusteluun tyhjin käsin, olin harjoitellut perusteluita toiveelleni:

”Olen saanut paljon vastuuta ja uusia tehtäviä. Olen ollut jo yli vuoden töissä täällä ja palkka luvattiin tarkistaa neljän kuukauden koeajan jälkeen”.

Myymäläpäällikön vastaus:

”Me saadaan ihan kuka vaan tänne sun palkalla, jos sua ei kiinnosta nää hommat”.

Asia selvä, takaisin myymälään.

Tapaus 3

Kun kolmas hetkeni koitti, olin jo ihan oikea aikuinen ihminen.

Preppasin itseäni vastavuoroiseen keskusteluun.

Ilmoitin toiveeni palkkakeskustelusta työnantajalle.

Keskustelussa sovittiin, että saisin lisää palkkaa. Ei kerrottu kuinka paljon, milloin tai millä perusteilla.

Pian oli kaksi viikkoa seuraavaan palkkapäivään. Laitoin sähköpostia työnantajalle: Kysyin, oliko hän ehtinyt miettiä palkka-asioitani. Ei hän ole ehtinyt, nyt on ollut niin paljon kaikkea muuta.

Meidän mies kyseli, miten sen palkankorotuspyynnön kanssa kävi.

”En tiedä”, vastasin.

En tiedä mikä on tuntipalkkani

Olin siis tilanteessa, jossa työskentelin, ilman tietoa palkastani.

Odotin tilaisuutta kysyä NYKYISTÄ PALKKAANI, mutta tunsin noloutta omasta kysymyksestäni jo etukäteen, enkä kysynyt.

Vihdoin tuli kauan odotettu palkkapäivä.

Työnantajan edustaja tuli tuomaan palkkatositettani vakavana. Hän ojensi sen minulle ja sanoi:

”Laitoimme palkaksesi nyt xx euroa.

Jäin sanattomaksi. Tyydyin nyökyttelemään. Olin valmistautunut keskusteluun tulevaisuudestani yrityksessä, kertomaan ammatillisia toiveitani.

Olin harjoitellut puhetta sitoutumisesta ja tinkimättömyydestäni, unohtamatta lojaaliuttani.

Jatkoin töitä hämmentyneenä.

Lopputulema: palkkaa tuli lisää, mutta kommunikoinnin tavasta jäi tyhjä olo.

Tuohinainen suosittelee: Pyydä palkankorotusta, jos et vielä tienaa sitä, mitä sinun kuuluisi.

Jos et uskalla, kuuntele ainakin Anna Perhon kirja: Suorat sanat.