Rikkaus ja rakkaus

Kuka nai ylös- ja kuka alaspäin? Päädyitkö yhteen ihmisen kanssa, joka on taloudellisesti samanlaisista lähtökohdista, kuin sinä?

Älkää pöyristykö kirjoituksestani, Suomi on edelleen luokkayhteiskunta.

Luokkaretkeilyä rakkaudessa

Selasin radiokanavia autoillessani ja pysähdyin Yle Puheelle. Kuulin pätkän ohjelmasta, jossa haastateltiin psykoterapeutti Katriina Järvistä. Hän on kirjoittanut yhdessä Laura Kolben kanssa ”luokkaretkeilystä” kertovia kirjoja mm. Sopivia ja sopimattomia – Lempi, luokka ja suomalainen parisuhde.

Haastattelussa pohdittiin suomalaisten pariutumista luokkajakojen näkökulmasta.

Sivusin luokkayhteiskunta-aihetta jo huhtikuisessa tekstissäni Duunari tässä hei, jossa pohdin omaa luokkastatustani.

Järvisen haastattelu innoitti minut ajattelemaan omaa sekä tuttavien avo- ja avioliittoja. Mietin, kuka on nainut ylös- ja kuka alaspäin (pun intended).

Ilmainen kuvapankkikuva tunnisteilla asu, elegantti, hääpuku, häät
Kuva: Pexels

Paperiservetit

Järvisen haastattelija kertoi Yle Puheen ohjelmassa, että on itse ollut koko elämänsä jollain tavalla sokea luokkaeroille. Vasta silloin, kun jonkun ystävän luona oli lapsuudessa ollut PAPERISET servetit, hän huomasi, että tässä on jotain erilaista, kuin heidän omassa kodissaan.

Hänen äitinsä olisi näet pitänyt paperiservettejä brutaaleina, heillä kun käytettiin aina kankaisia servettejä.

Kuinka suojassa toimittaja onkaan saanut elää lapsena maailman eriarvoisuudelta, jos luokkayhteiskuntaerot näkyivät hänellä vasta servetti-casessa.

Minun lapsuudessani, sanotaan vaikka ala-asteellani, oli näkyvillä sellainen kirjo lapsia, että opimme hyvin nopeasti, miten erilaisista perheistä ponnistaisimme.

Oli likaisia lapsia, tupakansavuisia lapsia, heitä, joilla ei ollut varaa ehjiin vaatteisiin. Oli myös lapsia, jotka saivat kaiken mitä halusivat.

Ja sitten olimme me, jostain siltä väliltä.

Kenet viedään sunnuntailounaalle?

Järvinen kertoi Ylen ohjelmassa, että hän kelpasi yliopistoaikoina opiskelukavereilleen yhden illan seuraksi, mutta hän ei ollut sellainen tyttö, joka vietäisiin näytille porvariperheen pitkälle sunnuntailounaalle.

Veikkaan, että minuakaan ei olisi viety sunnuntailounaalle.

Vietiinkö sunnuntailounaalle ehkä tyttö, jolla on hieno sukunimi, aatelinen tai vähintään porvarillinen tausta, oikean merkkinen käsilaukku ja siveellinen käyttäytyminen?

Ensimmäinen poikaystäväni oli rikas

Minäkin sain kokeilla luokkaretkeilyä, heti ensimmäisessä seurustelusuhteessani.

Ensimmäinen poikaystäväni oli selkeästi ylempää luokkakastia kuin minä, mutta se ei meidän palavaa rakkauttamme koetellut millään lailla.

Ensimmäinen poikaystäväni oli maalaiskartanon poika. Veljeskatraan nuorin oli oppinut jo lapsena, että rahaa vain on aina olemassa, siitä ei sen enempää tarvinnut kantaa huolta.

Huomasin yläasteella, että poikaystävältäni pummattiin usein ja kaikkea. Röökiä, rahaa, limsaa, kaljaa. Hänellä oli aina niitä kaikkia.

Hänellä oli merkkivaatteita, joista en ollut kuullutkaan. Hieno puhelin ja suvulla hieno ja pitkä historiikki.

Hänellä oli tietysti myös mopo. Hienoin ja isoin tietokone, jota olin koskaan nähnyt.

Heidän talonsa oli vanha maalaistalo, jossa oli tietysti”sali”. Salissa ei oikein saanut olla, koska siellä oli kaikkea arvokasta. Heillä oli maita ja metsiä, autoja ja käteistä.

Tässä tulee paras kohta: Heidän kartanonsa keittiössä, kaapiston ylähyllyllä oli kirjekuori, joka oli täynnä seteleitä. Aina kun lähdimme poikaystäväni luota, hän kävi nappaamassa kirjekuoresta sopivaksi katsomansa määrän seteleitä omaan nahkaiseen lompakkoonsa.

Katsoin tätä rutiininomaista toimitusta ensimmäisellä kerralla suu auki. Poikaystäväni nappasi jakkaran, kiipesi tasolle, avasi kaapinoven ja otti ylähyllyltä kylmän viileästi tukon rahaa.

Äitini ja isäni vitsailivat tuolloin sukulaisilleni, että meidän tyttö on nyt löytänyt ison talon pojan.

Äitini palveli meitä ”hienoilla” iltapaloilla, koska hienon perheen poika oli tullut vaatimattomaan perheeseemme. Silloin kun poikaystäväni tuli kylään, ostettiin erikoisia patonkeja ja kalliimpia kinkkuja, sekä donitseja.

Suhteemme päättyi, kun hän siirtyi lukioon, ja minä jäin vuoutta nuorempana yläasteelle. Se oli ilmeisesti liian suuri ero välillämme. Emme siis kaatuneet kastieroihimme.

Menin naimisiin duunarin kanssa

Päädyin pitkien ja mutkaisten teiden kautta naimisiin miehen kanssa, joka on samanoloisista lähtökohdista kuin minä.

Tuntuu, että raha on ja on ollut perheissämme vähän jotain pelottavan kunnioitettavaa.

Yhteisiä, hassuja teesejä perheistämme: Ulkomailla käynti on vähän pröystäilyä ja ”eihän meillä sellaiseen ole varaa” kuuluu useasti edelleen. Insinööri on hienoin titteli, joka tiedetään ja vain rikkailla on uusia autoja.

Ylös- tai alaspäin luokkayhteiskunnassa, kaikki on hyvää oppia

Yksi tuttavani kasvoi yksinhuoltajaäidin kanssa. Raha oli tiukassa, eikä yliopistoista puhuttukaan. Perusturvallisuus järkkyi monen asian johdosta. Henkisiä ja fyysisiä arpia on korjailtu tai peitetty vuosien saatossa.

Nainen elää nykyään porvarillisessa onnenkuplassa, volvon ja kultaisen noutajan kiiltäessä omakotitalon pihalla.

Hän nimittäin löysi miehen, jonka kanssa omat unelmat oli helppo löytää ja toteuttaa. Ei ehkä siksi, että miehellä oli rahaa, vaan siksi, että mies on elänyt turvallisen elämän, jossa myös taloudelliset asiat ovat olleet kunnossa. Mies on osannut kannustaa, antanut turvaa, oikeita neuvoja ja opettanut luottamuksen elämään.

Luokkanousut- ja laskut parisuhteiden muodossa ovat mielenkiintoisia ja kontrastisimmat suhteet opettavat osapuolilleen paljon.

Puheen ohjelmassa mietittiin myös: kuuluuko ylä- ja keskiluokkaiseen elämään ns. onnen oletus? Jos onnea ei löydykään, vaikka kaikkea on, onko onnea sitten pakko vaikka näytellä?

Raha ei tuo onnea, eikä sillä varsinkaan saa rakkautta.

Tuohinainen suosittelee: Osta servetit. Kankaiset tai paperiset.

Duunari tässä hei



Onko sinulla mielessäsi yhteiskuntaluokka, johon kuulut? Mistä olet saanut tämän käsityksen? Elävätkö käsitteet yhteiskuntaluokista vieläkin?

Tähän pohdintaan minut inspiroi Suvi Vaarla, ja hänen kirjansa Westend. Lukusuositus!
Kirja oli minulle samaistuttava: vähän riipaiseva ja uskottava, yhden tytön kasvutarina nuoreksi ja aikuiseksi 90-luvun laman aikana ja sen jälkiseurauksissa.

Yhteiskuntaluokat

Joskus aikoinaan, ja toisinaan vieläkin ajatellaan, että suomalaiset jakautuvat erilaisiin luokkiin mm. ammatin, harrastusten ja varallisuuden perusteella. Luokkajaon tapoja on erilaisia ja ne ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa. Aihe saatetaan nähdä poliittisesti latautuneena ja historia juontaa juuriaan myös sinne.

Mikä nostalgiatrippi yläasteen historiantunnille tulee Wikipedian yhteiskuntaluokka-artikkelista: torpparit ja mäkitupalaiset, olin jo ehtinyt unohtaa nämä!

Sosiologian professori Harri Melin on tämän artikkelin myötä kanssani samaa mieltä siitä, että Suomi on edelleen luokkayhteiskunta.

Luokat voisivat olla tänään ja tässä kirjoituksessa puhekielisiltä nimiltään:

  • Duunarit
  • Keskiluokka
  • Porvarit

Suurimpana määrittävänä jakajana näiden välillä lienee raha, tai se, onko sitä.

Duunarit ja rikkaat?

Kirjoitin aiemmin Elämän Eväät-kirjoituksessani siitä, miten meillä lapsuudenkodissani profiloiduttiin ei-rikkaaksi. Nämä ”rikkaat”, ts. yläluokka / porvarit olivat tuolloin 90-luvulla vanhempieni mielestä nykyistä keskiluokkaa: opettajia, paremmin pärjääviä yrittäjiä ja insinöörejä.

Rikkaat vain olivat rikkaita.

Muistan miettineeni jo lapsena, miten joku sitten oli rikas ja miksi me emme olleet?

Kun duunarin lapsi näki myslin

Parhaalla ystävällä oli aina paljon barbeja. Iso laatikollinen.

Minulla oli yksi barbie.

Kun sain mennä ystäväni luo yökylään, kylvimme kylpyammeessa. Omakotitalon puutarhan pensaat notkuivat herkkuja, joista en ollut koskaan kuullut. Pelasimme pelikonsolia isosta telkkarista. Aamuisin meille oli katettu aamupala, jollaista en ollut koskaan nähnyt. Mysliä, suolakurkkua, haudutettua teetä aikuisten pikkukupeista.

Palasin yökylästä rivitaloasuntoomme, jaettuun huoneeseen isoveljeni kanssa. Kotona oli ihan mukavaa, mutta kaikista mieluiten olin parhaan ystäväni luona.

Paras ystäväni kävi ulkomaanmatkoilla, me sukulaisten luona ja kerran Puuhamaassa.

Vanhempien painava perimä

Lapsuudenkodissa saadut ajatusmallit elämästä ja rahankäytöstä ovat usein pitkälle vaikuttavia.

Meillä, 90-luvun duunariperheessä rahan ansaintakeinoja ei nähty. Käytiin tehtaalla töissä kahdeksan raskasta tuntia päivässä ja tultiin kotiin lepäämään.

Pohjois-pohjanmaalta ponnistaneet vanhempani eivät etsineetkään mitään muuta. Luokkajako oli tehty syntymässä, siihen ei voinut vaikuttaa.

Nykypäivänäkin

Vielä nytkin, törmään joskus omaan duunariuteeni tai ehkä toisten ymmärtämättömyyteen duunariudesta. Esimerkki:

Keskustelin tuttavan kanssa koronan vaikutuksista pienyrittäjiin tai lomautuksiin. Olin huolissani heistä kaikista, joita lomautukset, irtisanomiset ja tulovirran yhtäkkinen katkeaminen koskettivat.
Tuttava, keskiluokkaisen lapsuuden ja lähes povarillisen aikuisuuden kasvatti virkkoi: ”Ei se nyt niin montaa ihmistä voi koskettaa. Kyllä asiakkaat palaavat käyttämään palveluita sitten kesän jälkeenkin.”.

EI. Esimerkiksi parturi-kampaaja ei voi odottaa kesän yli asiakkaita. Hän ei voi myöskään tehdä töitä etänä. Hänen huhtikuun tulonsa voivat olla 0 euroa viruksesta johtuen.

Tätä ei ehkä yläluokkainen voi ymmärtää. Duunarin tilillä ei aina ole katetta moneksi kuukaudeksi tai vanhempien tilillä ei ehkä ole varaa lainata rahaa pahimman yli pääsemiseksi.

Duunarikin voi muuttaa rahakäsitystään

Jos eläisin edelleen vain vanhempieni opeilla; en olisi alkanut säästää sijoitusrahastoon tai alkanut suunnitella yritystoimintaa.

Ehkä joku muu on tajunnut tämän aiemmin, mutta minulle mahdollisuus oman rahatilanteen haltuunotosta valkeni vasta yli 30-vuotiaana.

Kiitos lukuisten kohtaamieni ihmisten, yritän joskus ajatella maailmaa myös oman luokkajakoni ulkopuolella.

Tuohinainen suosittelee: Tee nostalgiamatka 90-luvun laman kuviin ja tunnelmiin.