tuohinainen.com

Kuka nai ylös- ja kuka alaspäin? Päädyitkö yhteen ihmisen kanssa, joka on taloudellisesti samanlaisista lähtökohdista, kuin sinä?

Älkää pöyristykö kirjoituksestani, Suomi on edelleen luokkayhteiskunta.

Luokkaretkeilyä rakkaudessa

Selasin radiokanavia autoillessani ja pysähdyin Yle Puheelle. Kuulin pätkän ohjelmasta, jossa haastateltiin psykoterapeutti Katriina Järvistä. Hän on kirjoittanut yhdessä Laura Kolben kanssa ”luokkaretkeilystä” kertovia kirjoja mm. Sopivia ja sopimattomia – Lempi, luokka ja suomalainen parisuhde.

Haastattelussa pohdittiin suomalaisten pariutumista luokkajakojen näkökulmasta.

Sivusin luokkayhteiskunta-aihetta jo huhtikuisessa tekstissäni Duunari tässä hei, jossa pohdin omaa luokkastatustani.

Järvisen haastattelu innoitti minut ajattelemaan omaa sekä tuttavien avo- ja avioliittoja. Mietin, kuka on nainut ylös- ja kuka alaspäin (pun intended).

Paperiservetit

Järvisen haastattelija kertoi Yle Puheen ohjelmassa, että on itse ollut koko elämänsä jollain tavalla sokea luokkaeroille. Vasta silloin, kun jonkun ystävän luona oli lapsuudessa ollut PAPERISET servetit, hän huomasi, että tässä on jotain erilaista, kuin heidän omassa kodissaan.

Hänen äitinsä olisi näet pitänyt paperiservettejä brutaaleina, heillä kun käytettiin aina kankaisia servettejä.

Kuinka suojassa toimittaja onkaan saanut elää lapsena maailman eriarvoisuudelta, jos luokkayhteiskuntaerot näkyivät hänellä vasta servetti-casessa.

Minun lapsuudessani, sanotaan vaikka ala-asteellani, oli näkyvillä sellainen kirjo lapsia, että opimme hyvin nopeasti, miten erilaisista perheistä ponnistaisimme.

Oli likaisia lapsia, tupakansavuisia lapsia, heitä, joilla ei ollut varaa ehjiin vaatteisiin. Oli myös lapsia, jotka saivat kaiken mitä halusivat.

Ja sitten olimme me, jostain siltä väliltä.

Kenet viedään sunnuntailounaalle?

Järvinen kertoi Ylen ohjelmassa, että hän kelpasi yliopistoaikoina opiskelukavereilleen yhden illan seuraksi, mutta hän ei ollut sellainen tyttö, joka vietäisiin näytille porvariperheen pitkälle sunnuntailounaalle.

Veikkaan, että minuakaan ei olisi viety sunnuntailounaalle.

Vietiinkö sunnuntailounaalle ehkä tyttö, jolla on hieno sukunimi, aatelinen tai vähintään porvarillinen tausta, oikean merkkinen käsilaukku ja siveellinen käyttäytyminen?

Ensimmäinen poikaystäväni oli rikas

Minäkin sain kokeilla luokkaretkeilyä, heti ensimmäisessä seurustelusuhteessani.

Ensimmäinen poikaystäväni oli selkeästi ylempää luokkakastia kuin minä, mutta se ei meidän palavaa rakkauttamme koetellut millään lailla.

Ensimmäinen poikaystäväni oli maalaiskartanon poika. Veljeskatraan nuorin oli oppinut jo lapsena, että rahaa vain on aina olemassa, siitä ei sen enempää tarvinnut kantaa huolta.

Huomasin yläasteella, että poikaystävältäni pummattiin usein ja kaikkea. Röökiä, rahaa, limsaa, kaljaa. Hänellä oli aina niitä kaikkia.

Hänellä oli merkkivaatteita, joista en ollut kuullutkaan. Hieno puhelin ja suvulla hieno ja pitkä historiikki.

Hänellä oli tietysti myös mopo. Hienoin ja isoin tietokone, jota olin koskaan nähnyt.

Heidän talonsa oli vanha maalaistalo, jossa oli tietysti”sali”. Salissa ei oikein saanut olla, koska siellä oli kaikkea arvokasta. Heillä oli maita ja metsiä, autoja ja käteistä.

Tässä tulee paras kohta: Heidän kartanonsa keittiössä, kaapiston ylähyllyllä oli kirjekuori, joka oli täynnä seteleitä. Aina kun lähdimme poikaystäväni luota, hän kävi nappaamassa kirjekuoresta sopivaksi katsomansa määrän seteleitä omaan nahkaiseen lompakkoonsa.

Katsoin tätä rutiininomaista toimitusta ensimmäisellä kerralla suu auki. Poikaystäväni nappasi jakkaran, kiipesi tasolle, avasi kaapinoven ja otti ylähyllyltä kylmän viileästi tukon rahaa.

Äitini ja isäni vitsailivat tuolloin sukulaisilleni, että meidän tyttö on nyt löytänyt ison talon pojan.

Äitini palveli meitä ”hienoilla” iltapaloilla, koska hienon perheen poika oli tullut vaatimattomaan perheeseemme. Silloin kun poikaystäväni tuli kylään, ostettiin erikoisia patonkeja ja kalliimpia kinkkuja, sekä donitseja.

Suhteemme päättyi, kun hän siirtyi lukioon, ja minä jäin vuoutta nuorempana yläasteelle. Se oli ilmeisesti liian suuri ero välillämme. Emme siis kaatuneet kastieroihimme.

Menin naimisiin duunarin kanssa

Päädyin pitkien ja mutkaisten teiden kautta naimisiin miehen kanssa, joka on samanoloisista lähtökohdista kuin minä.

Tuntuu, että raha on ja on ollut perheissämme vähän jotain pelottavan kunnioitettavaa.

Yhteisiä, hassuja teesejä perheistämme: Ulkomailla käynti on vähän pröystäilyä ja ”eihän meillä sellaiseen ole varaa” kuuluu useasti edelleen. Insinööri on hienoin titteli, joka tiedetään ja vain rikkailla on uusia autoja.

Ylös- tai alaspäin luokkayhteiskunnassa, kaikki on hyvää oppia

Yksi tuttavani kasvoi yksinhuoltajaäidin kanssa. Raha oli tiukassa, eikä yliopistoista puhuttukaan. Perusturvallisuus järkkyi monen asian johdosta. Henkisiä ja fyysisiä arpia on korjailtu tai peitetty vuosien saatossa.

Nainen elää nykyään porvarillisessa onnenkuplassa, volvon ja kultaisen noutajan kiiltäessä omakotitalon pihalla.

Hän nimittäin löysi miehen, jonka kanssa omat unelmat oli helppo löytää ja toteuttaa. Ei ehkä siksi, että miehellä oli rahaa, vaan siksi, että mies on elänyt turvallisen elämän, jossa myös taloudelliset asiat ovat olleet kunnossa. Mies on osannut kannustaa, antanut turvaa, oikeita neuvoja ja opettanut luottamuksen elämään.

Luokkanousut- ja laskut parisuhteiden muodossa ovat mielenkiintoisia ja kontrastisimmat suhteet opettavat osapuolilleen paljon.

Puheen ohjelmassa mietittiin myös: kuuluuko ylä- ja keskiluokkaiseen elämään ns. onnen oletus? Jos onnea ei löydykään, vaikka kaikkea on, onko onnea sitten pakko vaikka näytellä?

Raha ei tuo onnea, eikä sillä varsinkaan saa rakkautta.

Tuohinainen suosittelee: Osta servetit. Kankaiset tai paperiset.